LAPSUUTENI KISSAT

Lapsuudessani, asuessamme tuolla Porin suunnalla, meillä oli aina kissoja. Ne kuuluivat luontevasti elämäämme. Kissarakkaus oli tullut perheeseemme tavallaan isäni kautta. Isäni näet piti kissoista vallan mahdottomasti. Lapsuuteni kissat olivat tietysti silloisia maatiaiskissoja. Ei meillä päin siihen aikaan muista oltu kuultukaan. Yksi asia on jälkeen päin harmittanut minua kovasti. Kissojamme valokuvattiin liian vähän. Varsinkin isäni, joka oli erittäin hyvä valokuvaaja, kuvasi kaikkea muuta kuin kissoja. Hän kuvasi jopa muiden ihmisten häät, hautajaiset ja ristiäiset. Kissojen kuvaaminen ei vain kuulunut sen ajan tapoihin.

Ensimmäinen kissamme oli mustavalkoinen Mikko. Oikea peruskissa. Mikko tuli meille tietysti isän tuomana. En tiedä tarkemmin mistä. Olin silloin aika pieni tyttö, mutta muistan hyvin Mikon jyhkeän olemuksen. Kun tästä ensimmäisestä Mikosta aika jätti, perheeseemme hankittiin toinen samannäköinen ja värinen kissa. Isä halusi antaa sille nimen – ja se oli tietysti Mikko! Perhe yritti inttää kaikin tavoin isän nimiehdotusta vastaan, mutta sitä ei huomioitu. Mikko eli kanssamme varsin pitkään ja kun siitä aika jätti tilalle hankittiin taas uusi kissa. Nyt perheemme lapset olivat jo sen verran isoja, että isän nimiehdotusta ei edes kysytty. Hänelle vain ilmoitettiin, että sen uuden kissan nimi ei sitten ainakaan ole Mikko. Isä alistui kerrankin.

Lapset saivat antaa uudelle kissalle nimen ja siitä tehtiin Söpö. Jo nimensä perusteella Söpö edusti sellaista pehmeämpää kissalinjaa. Söpö oli kuitenkin samaa sarjaa muuten kuin edeltäjänsä eli iso, mustavalkoinen kolli. Ja niin ihana! Söpö osasi hurmata varsinkin lapset. Se olikin koko elämänsä ajan erityisesti meidän lasten kissa. Se leikki meidän kanssamme mielellään. Niin ainakin luulen, koska se aina halusi tulla itse leikkeihimme mukaan. Sitä ei koskaan pakotettu ja sitä ei koskaan kiusattu. Tätä ei ehkä pitäisi kertoa, mutta Söpö rakasti nukkeleikkejä. Puin sille erään ison nukkeni nukenvaatteet päälle. Sitten ”Söpö vauva” laitettiin punaisiin isän tekemiin nukenvaunuihin nukkumaan. Niissä se nukkui päiväuniaan aivan oikeasti. Kun se heräsi, se tallusteli jonkun perheenjäsenen luo ja pyysi ottamaan nukenvaatteet pois. Söpö oli aina juonessa mukana.

Perheemme lasten todellinen leikkikaveri oli poikakissa Söpö. Tässä kesäinen kuva minusta, kissa sylissä, yhdessä parhaan ystäväni Tiinan kanssa.

Kissamme olivat tähän asti olleet kollipoikia, mutta sitten tuli poikkeus. Meille tuli tyttökissa nimeltään Tassu. Tassu valittiin tietysti pääasiassa värinsä vuoksi, koska se edusti tätä perheemme suosimaa väriä eli mustaa valkoisella. Tassu oli hienoluonteinen, hillitty naaras. Fiksu kissa joka suhteessa. Tassu hoiti pentunsa aina esimerkillisesti. Koko lapsuuteni aikana meillä oli vain kaksi kertaa naaraskissa ja Tassu oli niistä ensimmäinen. Kissoja ei mitenkään suunnitellusti astutettu vaan ne hoitivat nämä asiat ns. luonnonmenetelmällä. Jostain syystä Tassun pennut muistuttivat ulkonäöllisesti aina kovasti jotain tiettyä naapuristossa elävää kollia. Yleensä kissalasten isä oli aina tiedossa.

Emokissa Tassu pentujensa Mirrin ja Misun kanssa naapurin tyttöjen ihasteltavana.

Tassun jälkeen tuli uusi kissa nimeltään Misse. Misse ei ollut aivan niin huumorintajuinen ja leikkimielinen kuin Söpö oli aikoinaan ollut, vaan käyttäytyi aina hillityn hallitusti. Kiltti ja mukava kissa se oli joka tapauksessa. Misse oli väriltään kauniin punainen varustettuna tietysti isolla valkoisella osuudella päässä, tassuissa ja vatsassa. Loukkaannuin verisesti, kun naapurin isäntä, Gunnar, nimitti kissaamme tai oikeammin sanottuna kissaani ”venäläiseksi arokissaksi”. Hänen mielestään Misse oli niiden näköinen. Sen jälkeen Gunnarin osakkeet olivat silmissäni hyvin pitkään hyvin, hyvin matalalla. En edes tiennyt oliko sellaista kissaa olemassa kuin ”venäläinen arokissa”, mutta korvissani se kuullosti todella pahalta. En koskaan edes ajatellut mitä rotua kissamme mahdollisesti edustivat, koska ne olivat meille vain kissoja, mutta hienoja sellaisia

.

Misse kuvattuna veljeni sylissä.

Missen manttelin perijä oli valkoinen kissanpoika, jolla oli harmaa laikku oikean silmän kohdalla ja kokonaan harmaa häntä. Muuten se oli täysvalkoinen. Kissapojalla oli pienestä pitäen tavattoman iso nenä. Päätin ristiä hänet Beatles-yhtyeen rumpalin Ringo Starin mukaan, jolla oli myös mielestäni aika kookas nenä. Isä yritti pistää vastaan, että eihän Ringo mikään kissan nimi ollut. Mutta niin siinä vain kävi, että pidin pääni (liekö isältä peritty ominaisuus) ja kissasta tuli kuin tulikin Ringo. Iltaisin sitten kuulimme isäni kutsuvan pihalla kissaamme kotiin: ”Ringo, Ringo, Ringo!” Tästä kissasta tuli myös tavattoman iso ja hieno kolli. Erikoisuutena voin mainita, että Ringolta heltisi aitoa ystävyyttä yli ”puoluerajojen”. Perheessämme vaikutti sepelkyyhky, nimeltään Sepe, ja tämän kanssa Ringo ystävystyi. Muut linnut olivat sille lintuja, mutta Sepe oli Sepe. Sepe ei kuulunut Ringon mielestä lintuihin ollenkaan.

Ringo-kissa ja Sepe-kyyhky istumassa sulassa sovussa keittiön ikkunalaudalla. Huomaattehan, että sisäpuolella, koska ulkona sataa.

Syystä, jota en tiedä, kaikki kissamme ajan mittaan kiintyivät eniten minuun. Ehkä minä vain hyysäsin niitä eniten. Vaikka niitä yritettiin nimetä myös veljeni tai pikkusiskoni kissoiksi, lopulta ne olivat aina minun. Tästä tuli vähän närää ja sanomista sisarusten kesken. Pientä sisarkateutta. Meilläpäin oli myös sanonta, että nuori nainen, josta kissat kauheasti tykkäävät jää auttamattomasti vanhaksi piiaksi. Äitini olikin aivan vakuuttunut, että en pääsisi (siis pääsisi) koskaan naimisiin, koska olin sellainen kissojen paapoja. Valmista vanhapiika-ainesta!

Emokissamme Nelli tässä itse vielä pentuna.

”Ahaa, mitäs siellä tapahtuu?”

Lapsena minulle ei riittänyt pelkästään omat kissamme vaan kannoin huolta naapurienkin kissoista. Milloin naapurin Martta-tädin pieni Minni-kissa kaipasi lisähuoltoa tai joku muu kissa kuljeskeli sairaana. Olin perustamassa jopa saunaamme kissasairaalaa, kun äitini ehätti hätiin. Hän torpedoi koko hienon ajatuksen ja niin kissasairaala jäi perustamatta. Eräiden kylämme kaksossiskosten sininen kissa olisi ollut ensimmäinen potilaskin. Olisi takuulla ollut paikkakuntamme ensimmäinen kissasairaala. Olinko minä niin aikaani edellä? Hienoa ajatustani ei ymmärretty, vaikka ajamani asia oli takuulla hyvä.

Viimeinen lapsuuteni kissoista oli tyttökissa Nelli. Sekin oli mustavalkoinen (yllätys, yllätys), mutta kooltaan paljon pienempi kuin nuo aiemmat urokset. Maalla yritettiin aina ottaa uroskissa, koska ne olivat paljon vaivattomampia kuin naaraat. Ei tarvinnut kantaa huolta niistä ei-toivotuista pennuista. No, meillepä kuitenkin tuli tämä Nelli-tyttö. Nellin mukana tulivat taas omat pennut. Nellin pentueiden koko oli aina vakio: viisi, viisi, viisi ja viisi. Nelli ei muuta lukumäärää pentueilleen tiennytkään kuin viisi. Paitsi viimeisellä kerralla, jolloin se teki vain kaksi pentua. Näistä pennuista pidettiin aina yksi itse ja lopuille haettiin uusi koti. Nelli oli aivan esimerkillisen hyvä äiti ja opin häneltä paljon naaraskissan käyttäytymisestä. Varsinkin pentujen odotuksen ja synnytyksen aikana. Nelli oli sitä mieltä, että minun piti toimia hänen synnytyksissään kätilönä. Senhän teinkin oikein mielelläni, vaikka äitini olisi varmasti ollut parempi kätilö kuin minä. Itsekin lapsia synnyttäneenä. Minä taas en tiennyt käytännön asioista juurikaan mitään.

Sylissäni emokissa Nelli yhdessä pentunsa Vinskin kanssa.

Muistan Nellin pojista varsinkin muhkean Pörrin ja Vinskin. Nellin pojista tuli niin komeita, että eräs kylämme nainen halusi viedä niitä kissanäyttelyihinkin. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulimme kissanäyttelyistä. Nykyisin ymmärrän tuota naista aivan eri tavalla ja nykyisen tietämykseni valossa minäkin olisin innostunut viemään Nellin poikia näyttelyihin – siis kotikissaluokkaan. Niitä Nellin pentuja ei vain enää ole.

Vinski aivan pienenä.

Lapsuuteni kissoista riittäisi tarinaa yhden romaanin verran, mutta taidan säästää teidät siltä. Sanon vain vielä kerran, että rakastimme kaikkia kissojamme ja koko perhe suri, kun jostain niistä aika jätti. Varsinkin rotan- ja hiirenmyrkyt verottivat kissakantaa kotini lähistöllä. Niihin kuoli valitettavan moni uljas hiirestäjä. Hommahan ei kissojen kannalta pelannut, jos toiset ihmiset myrkyttivät hiiriä ja toiset taas eivät. Tämä oli asia, johon kyläläisten kesken kompromissia ei löytynyt. Sen sijaan muistan vain pari tapausta, jossa joku kissa olisi kuollut kissaruttoon tai vastaavaan.

Viereisessä kuvassa olen jo melkein täysi-ikäinen. Ehkä noin 18-vuotias. Olin itsenäistynyt ja minulla oli ensimmäinen työpaikka ja oma asuntokin. Silti aina kotona käydessäni Nellin ja muiden kissojen tapaaminen oli minulle erityisen tärkeää.

Olen varma, että lapsuuteni ja nuoruuteni ilman noita ihania kissoja olisi ollut todella köyhää.

Tässä vielä yksi Nellin pennuista.

Poikapentu nimeltään Miso.